Ansa

Tämä kuva on otettu joulukorttia varten viime jouluna. Omistajani sai tehdä kunnolla töitä, että sai minut tähän lampaantaljalle makaamaan. En olisi oikein halunnut poseerata kameralle, koska tiesin kuvan lähtevän sukulaisille.

Moikka! Minä olen Ansa, maatiainen, ja tämän blogin toinen päähenkilö. Arvioitu syntymäaikani on 05/2012 ja syntymäpäiviäni on päätetty viettää 9.5. Minut on pentuna haettu Turun eläinsuojeluyhdistykseltä, jossa vietin elämäni ensimmäiset kuukaudet. Minulla oli sijaisemo, joka oli aivan musta. Sijaisemo oli huolehtinut toisestakin pentueesta ennen minun pentuettani. Olin pentueesta viimeinen vapaa pentu. Olin noin 4 kuukauden ikäinen, kun minut haettiin kotiin.

Asustelin samassa häkissä valkoisen, ehkä kuuron, kissan kanssa, joka aina päällepäsmäröi ja huusi, kun ihmisiä tuli vierailulle. Onneksi kerran eräs nuori nainen huomasi minutkin, kun yritin kuikuilla kämppäkaverini selän takaa, että millainen hemmo sieltä nyt sisälle astui. Oli niin mukava päästä syliin ja kehrätä ihmisen poskea vasten. Sitten tästä nuoresta naisesta tuli omistajani ja ns. äitini.

Tässä olen ihan pienenä pentuna. Minulta on juuri saanut ottaa tötterön pois kaulasta. Se oli kaulassani, koska en saanut nuolla leikkaushaavaani.

Samassa taloudessa asuu myös toinen ihminen, se on mun ns. isi. Olen aamuisin todella iloinen, kun hän herää ja kiehnään hänen jaloissaan paljon. Eipä sillä niin olisi väliä, herääkö tuo vai ei, me nukutaan joka tapauksessa joka päivä päiväunet. Silloin nukun isin jalkojen välissä tai kainalossa. Riippuu siitä, olenko käynyt parvekkeella katselemassa ulos vai en. Jos olen käynyt, se on ollut niin jännää, että täytyy mennä kainaloon.

Öisin joskus nukun isin jalkojen välissä, mutta yleensä hiippailen kotona tai makoilen sohvalla. Aamulla siitä on todisteena vain kissankarvat mustalla sohvalla, hih hih. Joskus siinä aamuneljän jälkeen alkaa tulla nälkä ja alan herätellä ihmisiäni. Raavin yleensä isin puoleista sänkyä, koska tiedän, ettei se kuitenkaan kiellä. Jos raapisin äitin puolta, se nappaisi minut heti syliin ja kantaisi pois makuuhuoneesta. Mutta tällä tavoin saan jomman kumman (yleensä äitin) heräämään, menemään vessaan ja antamaan minulle aamupalaa. Aamupalani on Brit Caren kananrinta-märkäruoka. Se on oikein hyvää!

Olen valjastelemassa viime talvena. Äitin vanhempien pihalla on mukava valjastella, kun siellä on niin paljon erilaisia hajuja. Haistan lintuja ja oravia. Niiden pihan ympärillä on pensasaita, joten saan olla siellä ihan rauhassa, vaikka välillä tekeekin mieli karata naapureitten puolelle!

En oikein tykkää matkustella, vaikka tuossa ensimmäisessä kuvassa esitelty lampaantalja onkin kantokopassani. Äiti tykkäisi ottaa minut aina mukaansa, kun menee omien vanhempiensa luo, mutta joskus osaan piiloutua ja vastustella niin paljon, ettei minun tarvitse lähteä. Pienempänä pentuna kävelin suoraan kantokoppaan, kun äiti vain koputti kopan ovea. Sitten tajusin, että H-E-T-K-I-N-E-N!

Lisättiin tuohon ylemmäs kuva valjastelusta. Sen olen aloittanut jo viime kesänä ja oli tosi jännää! Äiti kantoi minut välillä uuteen paikkaan makoilemaan, kun en oikein heti uskaltanut liikkua. Sitten, kun huomasin, että voin luottaa olevani turvassa äitin kanssa, niin lähdin kiertämään pihaa kovalla vauhdilla. Haistelin puskia ja menin välillä piiloon, kun näin hyönteisen tai linnun. Pari kertaa kiipesin kirsikkapuuhunkin, mutta äiti ei päästänyt minua ihan korkealle asti. Kovasti teki mieli mennä naapureidenkin puolelle, kun pensasaidassa on pari reikää, mistä näkee naapureiden pihalle. Mutta en saanut mennä, höh!

Tässä on omistajieni entisen kissan kiipeilypuu. Kun me muutimme isompaan kotiin, tämä siirrettiin parvekkeelle minun tukikohdakseni ja sain sisälle toisenlaisen kiipeilypuun. Tätä kutsutaan Havaiji-majaksi, mutta minun mielestäni se on oiva kyttäyspaikka linnuille.

Kotona sen sijaan tykkään käydä parvekkeella katselemassa naapuritalojen pihaan. Siellä leikkii paljon lapsia, juoksee koiria ja lentää lintuja. Keväisin, kesäisin ja alkusyksystä äiti kuivaa pyykit parvekkeella ja on tosi hauskaa käydä karvastamassa ne. Puhtaat pyykit tuoksuvat ihanalta, mutta kyllä niissä enemmän täytyy minun tuoksuani olla! Parvekkeella on myös joku ihan ihme reikä, mistä näen myös maailman menoa ja tuoksuttelen lähimaastoa. Sieltä reiästä lentää usein kärpäsiä parvekkeelle ja niitä on hauska metsästää!

Tykkään leikkimisestä, kunhan saan touhuta yksin. Äiti ja isi välillä yrittää minua leikittää, mutta niiden leikit on aika hölmöjä. Siitä kyllä tykkään, että isi juoksee eri huoneisiin ja kuiskaa HHUUUIII niin tiedän, että voin juosta etsimään häntä. Isi osaa paremmin tämän leikin kuin äiti. Sitten on minun vuoroni piiloutua ja isi juoksee ohitseni toiseen huoneeseen. Lempilelujani ovat limsapullojen korkit. Niiden reuna on sellainen ryppyinen ja niistä kuuluu mielettömän hauska ääni, kun sitä ryppyä rapsuttaa. Äiti aina kynnellä rapsuttaa siitä ja heittää korkin menemään. Minä niin tykkään siitä! Äiti sai myös Kinder-munista muutamia hauskoja palloja, joita tykkään kantaa kotona. Niidenkin kanssa on kiva leikkiä, kun ne vierii kevyesti eteenpäin ja pitävät hauskan muovisen äänen.

Tässä poseeraan nuorempana entisen kotimme ikkunalaudalla. Nykyisessä kodissa ei ole missään ikkunalautaa! :(

Ja mitään pahojahan minä en tee! Äiti väittää, että verhojen avulla verhotangolle kiipeäminen on paha teko. Makuuhuoneen verhot vaan on niin ihanaa materiaalia, että saan niistä hyvin kiinni. Ei sellaiset pienet kynnenjäljet nyt ketään haittaa. Äiti ei myöskään tykkää siitä, että käyn suihkuhuoneessa nostamassa viemärin muovikannen pois ja tuijottelen sinne. Se on vaan niin kiehtovaa! Vielä hauskempaa on, kun kannan lelujani lillumaan sinne viemärin veteen. Sitten äiti huuhtelee ne ja ihmettelee, miksi teen niin. Kertoisin hänelle, jos vain voisin, että kissan aisteilla se on paljon mielenkiintoisempaa kuin ihmisen! Minusta on myös hauskaa siivota. Jos pöydälle on jäänyt joku sellainen tavara, mikä ei todellakaan siinä kuuluisi olla, heitän sen lattialle. Ja tästä hyvästä saan yleensä kuulla kunniani! Ihme juttu...

Olen nyt useamman viikon saanut kuunnella höpötystä siitä, että minulle tulee "pikkuveli". Joku KOIRA. En ole kasvotusten koskaan tavannut koiraa, kuljetuskopassa olen tuoksutellut naapurin Aunea ja eläinlääkärissäkin olen haistellut koiraa kuljetuskopasta käsin. Nyt yhtäkkiä aletaan puhua, että sellainen muuttaa meille! Siis herranjestas, minun valtakuntaani. Noh ainakin minulle on monta kertaa sanottu, että minä saan tehdä ihan mitä haluan, mutta koira ei. Ja sitä koiraa koulutetaan. Kuulemma siksi, että siitä tulee yhteiskuntakelpoinen yksilö. Minä olen sentään valmiiksi ollut yhteiskuntakelpoinen! Katsotaan nyt mitä siitä tulee. Kyllä minäkin sitten autan sitä sopeutumaan kotiimme, jos tarve vaatii.

Tämä on lemppari älypelini. Äiti luuli, että tämä olisi kauhean vaikea, mutta tajusin heti jujun! Noita sinisiä putkiloita pitää kääntää alaspäin, jotta sisältä tippuu nannaa!